Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän rakennuksen viimeistä ovea.
Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia siirrettyään, lausui:
— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?
Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi, päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan, puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat. Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä, Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v. 1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö, vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.
Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä, joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi, kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä, pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon, peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön, sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi. Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen, rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan kestämään!»
Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä, vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle. Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit, kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus- ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin, kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin vastustaja-edustajista.
Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet, joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja varovaisuuden nimessä.
Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa. Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin. Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat, vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan; en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin, kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän: »Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten kärsi!».
Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi, epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa, saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin paljon!
Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen. Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin, lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei häntä edes oltu nähty Alsheimissa.