Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä. Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v. 1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat, tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi, että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain, kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa. Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan pojalta.
Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin. Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia, se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan, turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta, osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen, jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan tervehtimättä.
Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä, tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa, vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä hallitustutkintonsa.
Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä: merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput, sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin, kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin ja keveämuotoisiin esineihin.
Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa, solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili. Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät. Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo lisäsi:
— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?
— En.
— Entä Luciennen?
— En hänenkään; tulen huoneestani.
— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään siihen sekaantumatta… Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?