Jean seisoi liikkumattomana, suorana, avonaisin katsein ja miellyttävän arvokkaana, kuten ainakin nuori mies, joka puhuu tulevaisuudestaan ja koettaa vastata jonkunlaisella maltillisuudella ja huolellisuudella, mikä ei ole oikein hänen luonteensa mukaista, ja lausui:
— Niin, isä, se on aikomukseni.
— Ensimmäinen kohta on siis selvä. Entä sitten? Olet nähnyt maailmaa. Sinä tunnet ihmiset, joiden keskuudessa sinun tulee elää. Tietänet, että mahdollisuus sinun menestyä saksalaisena virkamiehenä on viime aikoina suurentunut, koska oma asemani Elsassissa on melkoisesti parantunut?
— Tiedän sen.
— Tiedät myös, ett'en koskaan ole lakannut halajamasta nähdä sinun kulkevan uraa, joka olisi ollut omani, joll'eivät olosuhteet olisi olleet tahtoani väkevämmät.
Ja ikäänkuin nuo sanat olisivat äkkiä nostaneet hänen tahdonvoimaansa, iski Joseph Oberlé mahtipontisen, hallitsevan katseensa poikansa silmiin, niinkuin kynnen, joka ei enää hellitä. Hän lakkasi leikittelemästä lonjetillaan ja sanoi jyrkästi:
— Viime kirjeesi ilmaisevat kuitenkin epäröimistä. Vastaa minulle!
Tuleeko sinusta virkamies?
Jean kalpeni hiukan ja vastasi:
— Ei.
Isä kumartui eteenpäin, kuin olisi aikonut nousta, ja irrottamatta katsettaan hänestä, jonka luonteenlujuutta hän tällä hetkellä punnitsi ja mittaili, sanoi: