— Hallitusmieskö?
— Ei sitäkään. Ei mitään julkista.
— Entä oikeusopintosi?
— Hyödyttömät.
— Miksi?
— Siksi, sanoi nuori mies, koettaen lujentaa ääntään, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä.
Herra Oberlé ei odottanut tätä vastausta. Sehän sisälsi peruutuksen. Hän hypähti pystyyn ja vaistomaisesti silmäsi tehtaaseen, ollakseen varma, ett'ei kukaan ollut kuullut näitä sanoja tai aavistanut niiden sisältöä. Useat työmiehet kohottivat katseensa häneen, luullen hänen tarkastavan työtä, ja kääntyivät sitten heti pois. Herra Oberlé palasi poikansa luo. Raju suuttumus oli hänet vallannut. Mutta hän käsitti, ett'ei sitä sopinut näyttää. Pelosta, että kädet ilmaisisivat hänen mielenliikutustaan, oli hän tarttunut nojatuolinsa kädensijoihin, ja istui kumarassa niinkuin äskenkin, mutta tarkastellen pojan asentoa, pukua, ilmettä, kiireestä kantapäähän koko nuorukaista, joka vakavasti lausui ajatuksia, mitkä selvästi hylkäsivät isän johdon. Hetken vaitiolon jälkeen hän kysyi tukehtuneella äänellä:
— Kuka on sinut yllyttänyt minua vastaan? Äitisikö?
— Ei kukaan! sanoi Jean Oberlé nopeasti. Minulla ei ole mitään teitä vastaan, ei mitään. Miksi otatte asian siltä kannalta? Sanoin vain, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä. Se on pitkän vertailun tulos: ei muuta.
— Joseph Oberlé huomasi, että oli liiaksi paljastanut itsensä. Hän tuli entiselleen ja lausui turvautuen kylmän-ivalliseen ilmeeseen, jolla hän peitti todellisia tunteitaan: