— No niin, koska kieltäydyt kulkemasta uraa, jonka minä sinulle määräsin, olet varmaan valinnut toisen?
— Tietysti, jos saan siihen suostumuksenne.
— Ja minkä olet valinnut?
— Teidän omanne. Älkää ymmärtäkö väärin sanojani. Vastaanpanematta olen kymmenen vuotta elänyt kokonaan saksalaisessa ympäristössä. Itse tiedän, mitä se minulle on maksanut. Te kysytte kokemusteni tulosta: no hyvä! minä luulen, ett'ei minulla ole kyllin taipuisaa, tai jos niin haluatte, kyllin onnellista luonnetta, tehdäkseni enää enemmän ja tullakseni saksalaiseksi virkamieheksi. Olen varma siitä, ett'en aina ymmärtäisi, ja että joskus olisin tottelematta. Päätökseni on peruuttamaton. Ja liikkeenne sitä vastoin miellyttää minua.
— Kuvitteletko mielessäsi, että tehtailija on riippumaton?
— En, mutta luulen, että hän on sitä enemmän kuin muut. Tutkin lakitiedettä, jott'en harkitsematta, koettamatta kieltäytyisi seuraamasta uraa, jonka te minulle määräsitte. Mutta olen käyttänyt hyväkseni matkoja, joita joka vuosi… ehdotitte minulle.
— Voithan sanoa: joihin pakotin sinut. Se on totta, ja pian selitän sinulle syyt siihen.
— Käytin niitä tutkiakseni puuteollisuuden harjotusta kaikkialla, missä voin: Saksassa, Itävallassa, Kaukaasiassa. En ole niinkään outo niissä asioissa, kuin luulette. Ja tahdon elää Alsheimissa. Sallitteko sen?
Isä ei heti vastannut. Hän laski poikansa saman kokeen alaiseksi, jota hän kernaasti käytti ihmisten suhteen juuri keskusteltuaan heidän kanssaan jostain tärkeästä asiasta. Hän vaikeni silloin, kun häneltä vaadittiin ratkaisevaa vastausta. Jos toinen hämmentyneenä kääntyi pois välttääkseen tuota katsetta, jonka painoa ihmiset näkyivät tuntevan, tai jos hän uudisti jo tehdyn selityksen, piti Joseph Oberlé häntä heikkoluonteisena, itseään alhaisempana. Jean kesti isänsä katseen ja pysyi vaiti. Herra Oberlé tunsi salaista mielihyvää. Hän käsitti, että hänen edessään oli täysi mies, päättäväinen ja nähtävästi taipumaton luonne. Hän tunsi ympäristössään muita samanlaisia. Hän kunnioitti salaisesti heidän itsenäistä mielenlaatuaan ja pelkäsi sitä. Nopea yhteensovitus- ja järjestämistaito, joka oli hänelle ominainen, auttoi häntä selvästi näkemään edessään Alsheimin tehtaan Jeanin johtamana, ja Jeanin isän, Joseph Oberlén, valtiopäivämiehenä, saksalaisen maailman pankkiirien, hallitus- ja mahtimiesten joukkoon päässeenä. Hän oli niitä, jotka osaavat hyötyä pettymyksistäänkin, niinkuin tehtaan jätteistäkin vielä voi hyötyä. Tämä uusi kuva hellytti häntä. Kaukana siitä, että olisi suuttunut, hän päinvastoin antoi hälvetä tuon ivallisen ilmeen, johon hän oli turvautunut ajatellessaan puhua pojan aikeista. Hän osotti kädellään suurta tehdasta, missä teräslevyt suristen, ikkunain heikosti täristessä syöpyivät Vogeesien vanhojen puiden sydämeen, ja sanoi hellästi nuhtelevalla äänellä:
Olkoon niin, lapseni! Se tuottaa iloa isällesi, äidillesi ja, Ulrichille. Minä alistun siihen, että katsot minun olevan väärässä tässä kohdassa ja heidän oikeassa, mutta vain tässä yhdessä kohdassa. Muutamia vuosia sitten en olisi sallinut sinun heittää uraa, joka minusta näytti sinulle sopivimmalta, päästäen meidät monista vaikeuksista, joiden suuruutta sinä et ymmärtäisi. Silloin et itse voinut arvostella asioita. Ja sitä paitsi oli liikkeeni, asemani liian epävakainen ja liian vaarallinen siirtääkseni sen sinulle. Tuo kaikki on tasottunut. Liikkeeni on laajentunut. Elämä on käynyt minulle ja teille mahdolliseksi ponnistusten! ja ehkäpä uhrausteni kautta, joista ympäristöni ei osaa olla kyllin kiitollinen minulle. Nykyjään otaksun toimellani olevan jonkunlaista tulevaisuutta. Tahdotko tulla seuraajakseni? Aukaisen heti tien sinulle. Kuudessa kuukaudessa, jotka sinulla on jäljellä ennen sotaväkeen astumistasi, perehdyt kyllä asioiden käytännölliseen puoleen. Niin, minä suostun, mutta yhdellä ehdolla.