— Ja se ehto on?
— Ettet sekaannu valtiollisiin asioihin.
— Ei minulla siihen ole haluakaan.
— Ah, anteeksi, jatkoi herra Oberlé kiihottuen, meidän tulee ymmärtää toisiamme, eikö totta? En luule, että sinussa on valtiollista kunnianhimoa; et ole vielä siinä ijässä ja ehkäpä ei sinussa ole siihen taipumustakaan. Ja siitä en sinua kielläkkään… Kiellän sinua esiintymästä elsassilaisena kiihkoilijana, kulkemasta jankuttaen kuten toiset yhtämittaa: »Ranska! Ranska!», kiellän kantamasta tricolori-nauhaa povessasi ja matkimasta Strassburgin elsassilaisia ylioppilaita, jotka toisensa tunteakseen ja koossa pysyäkseen viheltävät poliisin korvaan marseljeesin ensi säveleitä: »Formez vos bataillons!» En tahdo tuota pikkumaista käytöstä, pikkumaista uhkamielisyyttä, josta on vain suuria vaurioita, rakkaani! Meidän teollisuudenharjoittajain, jotka työskentelemme saksalaisella alueella, ei pidä sellaisiin ryhtyä. Se on ristiriidassa pyrkimystemme ja etujemme kanssa, sillä ei Ranska meiltä mitään osta. Ranska on hyvin kaukana, rakkahani; se on täältä enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä; ainakin niin voisi otaksua, niin vähän sieltä kuuluu, niin pieni on liike, niin niukasti rahaa sieltä tulee. Älä unohda sitä. Sinä olet, kuten itse olet halunnut, saksalainen tehtailija; jos käännät selkäsi saksalaisille, olet hukassa. Ajattele, mitä haluat, maasi historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. En tiedä mielipiteitäsi siinä kohden. En tahdo koettaa arvata niiden laatua, elämmehän niin syrjässä täällä Alsheimissa; mutta mitä, tahansa ajatelletkin, tiedä pysyä vaiti, tai hae onnesi muualta.
Hieno hymy värähdytti Jeanin viiksiä, sillävälin kuin kasvojen yläosassa säilyi luja, vakava ilme:
— Te varmaan tuumitte, mitä minä ajattelen Ranskasta?
— No niin?
— Minä rakastan sitä.
— Sinä et sitä tunne!
Olen tarkasti lukenut historiaa ja kirjallisuutta, olen tehnyt vertailuja, siinä kaikki. Se auttaa sitä, joka itse on samaa heimoa, aavistamaan paljon. En tunne Ranskaa muuten, se on totta: te olette pitänyt varanne…