— Olet oikeassa, vaikkapa sanojesi takana oli ehkä loukkaava tarkotus.
— Ei mitenkään.
— Niin, minä pidin varani, jotta sinä ja sisaresi vapautuisitte turmiollisesta vastustushengestä; se olisi alusta aikain tehnyt elämänne turhaksi, tehnyt teistä tyytymättömiä, voimattomia raukkoja, ihmisiä, jollaisia on liiankin paljon Elsassissa ja jotka eivät tuota hyötyä Ranskalle, Elsassille eivätkä itselleen, samalla kuin he alituisesti antavat Saksalle suuttumuksen aihetta. En ole pahoillani, että saatat minut selittämään suunnitelmaani kasvatuksen suhteen, jonka olen teille tahtonut antaa; ja minä yksinhän olen sitä tahtonutkin. Olen mielinyt säästää teitä omasta koettelemuksestani, tuosta, josta äsken puhuin: hukkaan menneestä elämästä. Oli toinenkin syy menettelyyni. Oi, minä tiedän kyllä, etten siinä kohden saa tunnustusta. Minun täytyy itse kiittää itseäni omassa kodissani. Lapseni, on mahdotonta, että se, joka on kasvanut Ranskassa, se, jonka juuret ovat syvällä siinä maassa, ei rakastaisi ranskalaista sivistystä…
Hän vaikeni hetkiseksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo lause sai aikaan, mutta ei huomannut mitään, ei värähdystäkään poikansa liikkumattomilla kasvoilla. Jean oli varmaan hyvin karaistu nuori mies. Hellittämätön itsepuolustuksen tarve, joka vallitsi herra Oberléssa, sai hänet jatkamaan:
— Sinä tiedät, rakas Jean, ettei Ranskan kieltä täällä juuri suvaita. Baijerissa sait enemmän kirjallista ja historiallista sivistystä, kuin mitä tässä suhteessa olisit saanut Strassburgissa. Minä saatoin vahingoittamatta sinua opettajaisi silmissä ehdottaa, että sinulle annettaisiin lukuisia ylimääräisiä ranskantunteja. Elsassissa olisimme molemmat siitä kärsineet. Siinä syyt, jotka minua ovat johtaneet. Kokemus on osottava, olenko erehtynyt. Olen kaikessa tapauksessa toiminut rehellisessä tarkoituksessa ja sinun parhaaksesi.
— Rakas isä, sanoi Jean, eihän minulla ole oikeutta arvostella tekojanne. Voin vain teille sanoa, että saamani kasvatuksen kautta olen tottunut elämään saksalaisten joukossa, joskaan saksalainen sivistys ei minua miellytä enkä sitä rajattomasti ihaile. Olen varma, että tulen toimeen heidän suhteensa Elsassissakin.
Isä kohautti kulmakarvojaan ikäänkuin lausuen: »Sitä en voi tietää.»
— Ajatuskantani ei tähän saakka ole tuottanut minulle ainoatakaan vihamiestä Saksassa, ja minusta tuntuu, kuin kävisi kyllä laatuun johtaa sahalaitosta toiseen liitetyssä maassa, vaikka onkin sellaiset mielipiteet, kuin mitä äsken selitin teille.
— Toivotaan, sanoi herra Oberlé vain.
— Siis, te otatte minut vastaan? Asetunko luoksenne?