— Ei, ei useampia.
— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä… tulen tänne sotilaaksi…
Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta… Hänen on vaikea hengittää.
— Mikä minun on?
Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:
— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee… Onneksi
olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä.
Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä…
Älkää olko huolissanne. Ken olette?
Puoli-unessa vastaa Jean:
— Elsass…
Hän saattaa tuskin puhua. Rankkasade on alkanut. Se piiskaa kattoja, ovilautoja, lehtiä, kallioita ja koko metsää talon ympärillä. Latvat vääntyvät ja taipuvat, kuin hiuksimaiset levät meren aallokossa. Ääretön, miljoonain äänten yhteishumina kohoaa ylöspäin Vogeeseja pitkin ja kajahtaa yössä. Haavotettu kuuntelee. Mitä kertoo se hänelle? Hän on niin heikko. Hän hymyilee.
— Ranskan laulu! hän kuiskaa.