Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa peräkkäin: Seis! Seis!
Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin
Ulrich herran jo etäältä vastaavan:
— Ohi!
Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan. Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:
— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!
Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään…
* * * * *
Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää. Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat miellyttävät.
— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.
Mies vastaa: