— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.
Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle, mutta pysytellen puitten suojassa.
Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän kuiskasi:
— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?
Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.
Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen. Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku edempänä metsikössä:
— Seis!
Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:
— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin. Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!
Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä metsän kautta.