— Kyllä.
— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.
Jean ei vastannut.
— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä, ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue… Olenpa nähnyt siellä entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin… jotain sellaista se lienee ollut ennen sotaa, luulen ma… Minä kuljen siis edellä…
— Ei toki, minäpä!
— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla oppaanasi… Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa ranskalaista…
Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä hallitseminen oli tarpeen.
— Tule! hän sanoi.
He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin, joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin, murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan. Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi Jean:
— Eno, he menettävät pelin!