Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon. Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma. Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista, nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta. Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit! Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa, vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:
— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!
Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta, suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin kuusten latvoja.
Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut. Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.
Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa, metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870 muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt, oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.
Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja, joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta, aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka. Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis; ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin, jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä, uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa, kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin sotilaskasvoihin.
No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:
— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä avain oven viereen ja pane maata!
Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi metsikköön.
Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta, jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä, joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen? Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen Saksassa vietetyn vuoden perästä?