Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä; sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät, ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin tämän rauniokirkon vankkana muurina.
Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki, vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja lähestyi muristen isäntäänsä.
— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.
Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa, vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan, ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun, katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki. Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.
Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien, tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja öinen metsä tuntui jälleen autiolta.
— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki pari heistä!
Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:
— Niin, niin, johan ne menivät… Sinä et pidä heistä enempää kuin minäkään…
Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett' eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja. Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset, muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien huipulla katsellen, milloin alas hyökätä…
Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin, eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa… Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on? Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan. Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen: