III.
PERHE ENSI KERTAA KOOLLA.
Hitaasti kulki Jean kutsuvan kellon ääntä kohden. Kaikki oli hänelle pelkkää iloa tällä hetkellä. Hänellä oli jälleen kokonainen maailma, joka vuosien takaa oli hänelle uudelleen avautunut ja tarjonnut kodin, työtä, onnea. Nuo sanat soivat suloisesti hänen alakuloisessa mielessään; ne ajelehtivat aivoissa, toisiaan tavotellen kuin vedenpintaa uiskenteleva delfiiniparvi, ja toiset seurasivat niitä, kuten sanat: perhe-elämä, elämän mukavuus, yhteiskunnallinen asema, kodin kaunistaminen ja laajentaminen. Tuossahan oli kotitalo. Hän katseli sitä hellyydellä kulkiessaan lehtikäytävää virran reunalla; hän nousi kunnioituksella sen portaiden astuimia, muistellen, että iso-isä oli sen rakennuttanut, hän, jonka oma se yhä oli, kuten muutoin koko tilakin, paitsi sahaa ja lautatarhaa.
Käytyään eteisen läpi, joka ulottui talon halki toiselta puolelta toiselle, hän aukaisi viimeisen oven vasemmalla. — Ruokasali oli ainoa huone, joka oli «uudistettu» Joseph Oberlén määräysten ja aistin mukaan. Sen sijaan, että muualla, salissa, biljaardihuoneessa ja toisissa suojissa tapasi iso-isän hankkimia kaluja, keltaista ja vihreää Utrechtin samettia ja mahonkia, koetti «minun luomani», kuten Joseph Oberlén oli tapana sanoa, sulkeutua huomioon täydellisellä linjojen puutteellaan. — Väri hallitsi siellä tyylin asemesta. Seiniä peitti, puoliväliin saakka ulottuen, paikoin sinisen- tai sinipunervan-, paikoin punertavanharmaa tai tuhkanharmaa paneilinki juovikkaasta vaahterapuusta. Ylhäällä oli neljä katon maalattujen hirsien yli jännitettyä kangaskaistaa, joita koristi hienosta huovasta ommellut kuviot esittäin ruusuja, rautayrttejä ja kurjenmiekkoja. Kaikkialla, missä vain mahdollista, oli suorat viivat uhrattu. Ovikoristeet muodostuivat kiekuroista, jotka syyttä suotta mutkikkaasti kiemurtelivat kuin liaanien varret. Kaarevat olivat suuren ikkunankin puitteet. Tuolit olivat taivutettua pyökkipuuta, wieniläistä tekoa. Kokonaisuudessaan oli huone erikoisluonnetta vailla, mutta se miellytti himmeine valoineen ja etäisine pyrkimyksineen jäljitellä kasvikuntaa. Olisipa sitä luullut nuoren, onnellisen perheen ruokasaliksi.
Sen neljä tavallista asujainta, jotka Jean siellä tapasi, tuskin sopivat tähän iloiseen kuvaan, ja sopusointua puuttui heidän ja huoneen sisustuksen väliltä. He istuivat aina samoilla paikoilla neliskulmaisen pöydän ympärillä voimakkaan kiintymyksensä tai vastenmielisyytensä mukaisessa järjestyksessä.
Ensimmäisenä vasemmalla ikkunasta istui Monique Oberlé lähinnä lasiruutuja, joiden hiotut reunat heittivät hänen ylitseen valoheijastuksiaan. Kun hän esiintyi pitkänä ja hoikkana, kalpeine, ryppyisine, kokoonkurtistuneine kasvoineen, jotka ennen olivat olleet täyteläiset ja raikkaat, näytti hän olennolta, joka on tottunut kuulemaan ympärillään vain yhden sanan: »te olette väärässä!» Pikaisesti katsahti hän likinäköisillä lempeillä silmillään esitettyihin vieraisiin, hymyillen hymyä, joka aina oli valmis vetäytymään takaisin ja haihtumaan. Katse pysähtyi vasta harhailtuaan jonkun aikaa kohtaamatta kylmiä, halveksivia silmäyksiä. Silloin loisti siitä esiin terävä-älyinen, hyväsydäminen sielu, joka oli käynyt hiukan araksi ja alakuloiseksi, mutta yhä taisi unelmoida ja olla nuori.
Hänellä jos kellään oli ollut huoleton lapsuus, joka ei vähintäkään ollut omiaan valmistamaan häntä myöhempiin vaiheisiinsa. Hän oli silloin Monique Biehler, Biehlerien vanhasta perheestä Obernaista. Yläkerrasta kotitalossaan, jonka polvikas pääty kohosi tuon pikkukaupungin valleilla, hän näki aavan tasangon silmäänsä edessä. Vain ristikkoportti erotti julkisesta kävelypaikasta vanhalla muurilla hänen leikkipaikkansa, puutarhan lukuisine tasotettuine puksipuineen, päärynäpuineen ja orapihlajineen, ja niin painui Elsassin kuva joka päivä lapsukaisen sydämeen, samalla kuin rakkaus heräsi tuota silloin niin onnellista isänmaata kohtaan, rakkaus sen kauneuteen, rauhallisuuteen, vapauteen ja sen kyliin, joiden nimet hän tunsi, joiden laihojen keskeen sirotetut punaiset rypäletertut hän olisi osannut piirtää. Muusta maailmasta ei Monique Biehler tiennyt. Hän jätti omaisineen Obernain ainoastaan viettääkseen pari kesäkuukautta Heidenbruchissa Pyhän Odilian metsässä. Yhden ainoan kerran oli hän ollut Vogeesien tuolla puolen, vuotta ennen häitään, jolloin hän teki toivioretken Domrémyhin Lothringissa. Nepä olivat olleet innostuksen päiviä! Rouva Oberlé muisteli noita kolmea päivää elämänsä suurimpana ilona. Hänen oli tapana sanoa: »Ranskan-matkani.» Hän oli pysynyt teeskentelemättömänä ja säilyttänyt Alsheimin syrjäisessä elämässä, aran, mutta samalla syvän ja pohjalta urhoollisen vanhan rakkautensa maata ja sen kansaa kohtaan. Siten oli hän kärsinyt enemmän kuin toinen hänen sijassaan nähdessään miehensä lähenevän Elsassin saksalaisia puoluetta ja lopuksi siihen yhtyvän. Hän oli kärsinyt elsassilais-ylpeydessään ja vielä kovemmin äidinrakkaudessaan. Tuosta samasta syystä, joka, katkaisi henkisen yhteyden hänen ja puolisonsa välillä, vierotettiin lapsetkin hänestä. Jokainen ennenaikainen ryppy olisi voinut kantaa sen surun nimeä, joka, sen oli uurtanut; nimen olisi antanut hyljeksitty hyvyys, hyödytön myöntyväisyys, sorrettu elsassilainen isänmaa, ero Jeanista ja Luciennesta sekä hukkaan mennyt rakkausaarre, jota hän heitä varten oli koonnut pitkin koko elämäänsä aina nuoresta tytöstä täysi-ikäiseen naiseen.
Katkeruudentunne oli ollut sitäkin syvempi, kun puolison todelliset vaikuttimet eivät olleet rouva Oberlélle tuntemattomat. Mies sen kyllä aavisti. Häntä nöyryytti tämä todistaja, jota hän ei voinut pettää eikä, voinut olla kunnioittamatta. Vaimossa oli kuin olennoituna se asia, jonka hän oli hyljännyt. Hänen puoleensa mies kääntyi, kun hän tunsi tarvetta puolustaa itseään — ja sitä teki hän yhtämittaa —, vaimoa, hänen äänetöntä paheksumistaan vastaan hän kiivaili. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei hän kertaakaan ollut voinut houkutella vaimoltaan hyväksymisen sanaa Elsassin saksalaistumisesta. Arkana väistyi tämä voimakkaan tieltä, mutta ei antanut tunnustustaan. Hän seurasi miestään saksalaisiin piireihin; siellä esiintyi hän niin arvokkaana, ett'ei voinut erehtyä hänen kannastaan eikä häntä siitä moittia. Täten pelasti hän muutakin kuin jotain ulkonaista. Vaikka hän äitinä oli erotettu lapsistaan, ei hän eronnut miehestään. Heidän samantyyliset sänkynsä seisoivat yhä samassa huoneessa. Yhtämittaa oli heillä kohtauksia, jolloin joko toinen oli vaiti tai oltiin niin puolella kuin toisella teräviä ja kiivaita. Mutta rouva Oberlé käsitti, että mies oikeastaan kammosi hänessä vain hänen tarkkanäköisyyttään ja arvosteluaan. Ja hän toivoi, ett'ei aina olisi väärässä. Hän ajatteli, että nyt, kun lapset olivat suuret, tulisi tärkeitä päätöksiä ratkaistavaksi heidän suhteensa, ja että hän pitkällisellä kärsivällisyydellään ja lukuisilla myönnytyksillään oli ehkä ikäänkuin ostanut itselleen oikeuden silloin puhua ja saada äänensä kuuluviin.
Hänen vieressään oikealla oli aina istunut iso-isä Philippe Oberlé. Jo vuosia aukeni ruokasalin ovi viisi minuuttia ennen ateria-aikaa; vanhus astui sisään nojaten kamaripalvelijansa käsivarteen ja koettaen kulkea suorana, puettuna epämääräisen väriseen pukuun tummasta villakankaasta, punainen nauha napinlävessä, pää väsähtäneesti kumarruksissa, silmäluomet puoli-ummessa ja verettömät kasvot turvoksissa. Hänet sijoitettiin harmaalla vanusilkillä päällystettyyn nojatuoliin kaksine nuppineen; hänen kaulaansa pantiin lautasliina ja hän istui odottaen, nojaten ruumistaan tuolin selkämystää vasten, kädet pöydällä, nuo vahavalkeat kädet, joissa näkyivät kiertelevät, siniset suonet. Kun muut saapuivat kukin vuorostaan, niin puristi Joseph Oberlé hänen kättään, Lucienne heitti hänelle lentosuukon puhuen paljon ja iloisesti raikkaalla äänellään ja rouva Oberlé kumartui ja painoi vanhuksen otsalle uskolliset huulensa. Tämä kiitti, seuraten häntä katseellaan hänen istuutuessaan. Ei hän muita katsellutkaan. Sitten hän yksin rouva Oberlén kerällä teki ristinmerkin vanhan uskovaisen Elsassin lapsena. Ja lopuksi, hiljaisen ja hellän vierustoverinsa palvelemana, joka tunsi hänen makunsa, tiesi hänen häpeävän kömpelyyttään ja jo edeltäpäin täytti hänen toivonsa, hän alkoi hitaasti syödä, vaivalla liikuttaen höltyneitä lihaksiaan. Mietiskelevä pää nojasi koko ajan tuoliin. Se yksin valvoi tuossa melkein kuihtuneessa ruumiissa. Se oli kuin näyttämö, jolla liikkuivat, yhdelle ainoalle iloa tai tuskaa tuottaen, niiden esi-isät, joiden nimiä vanhuksen kuullen mainittiin. Hän ei puhunut, hän muisteli. Välistä otti hän taskustaan kivitaulun ja kynän ja kirjotti vapisevalla käsialalla pari, kolme sanaa, jotka hän antoi vieruskumppaninsa luettavaksi: jonkun oikaisun, unohtuneen päivämäärän, hyväksyvän sanan tai kieltäymisen yhtyä siihen, mitä toisessa päässä pöytää lausuttiin. Useimmiten huomattiin vain hänen raskaitten silmäluomiensa värähtelemisestä, että, hän oli huvitettu tai liikutettu. Sitä kesti ainoastaan hetken. Elämä, pakeni pian taas kauas vankilaansa, jonka, ristikkoa se oli yrittänyt järkyttää. Yö peitti jälleen turhaan ilmi pyrkivän ajatuksen. Ja huolimatta, tottumuksesta painosti tämä tuskan ja rappeutumisen näkö jokaista kokoontuneen perheen jäsentä. Se oli vähemmän vaivaksi vieraille, joita joskus oli Alsheimissa illallisella; sillä vanhus ei silloin koettanutkaan katkaista sitä varjojen ja kuoleman valtaa, joka sorti hänen sieluaan. Kuitenkin oli Joseph Oberlé viime vuosiin saakka säännöllisesti esittänyt vieraansa isälle, kunnes tämä eräänä päivänä kirjotti taululleen: »Älä esitä minulle enää ketään. Älä ainakaan saksalaisia. Tervehtikööt minua; siinä kyllin!» Mutta Joseph Oberlé säilytti tavan — ja se oli liikuttava puoli tuossa itsekkäässä miehessä — tavan tehdä joka ilta selkoa tehtaan asioista sen vanhalle johtajalle. Päivällisen jälkeen, ruokahuoneessa tupakoidessaan, kun talon molemmat naiset olivat lähteneet saliin, hän kertoi postin tuomista tiedoista, toimistaan ja metsäostoistaan. Vaikka Philippe Oberlé enää ainoastaan oli osakkaana perustamassaan liikkeessä, luuli hän yhä määräävänsä ja johtavansa. Hän kuunteli puhetta vaahterista, männyistä ja kuusista, tammista ja pyökeistä, joiden keskuudessa hän oli elänyt viisikymmentä vuotta. Hän piti kiinni »neuvottelusta», kuten hän sitä nimitti, kuin ainoasta hetkestä päivän kuluessa, jolloin hän omasta mielestään otti osaa muiden elämään. Kaikessa ulkopuolella sitä hän oli vain varjo, läsnäoleva, mutta äänetön olento, joka muodosti arvostelunsa talostaan, mutta harvoin päättelyjään lausui ilmi.
Hän ja poikansa olivat pääkysymyksessä eri mieltä. Istuen pöydässä juuri vastapäätä isäänsä, voi Joseph Oberlé koko aterian ajan olla puhuttelevinaan vain vaimoaan ja tytärtään; hän taisi mukavasti välttää katsoa sormia, jotka liikkuivat levottomasti tai kirjottelivat rouva Oberlélle; mutta hän ei osannut olla koskettelematta tuskallisia kysymyksiä. Kuten kaikki, joiden on täytynyt elämässään tehdä joku suuri päätös eivätkä ole sitä voineet menettelemättä aivan vastoin omaatuntoaan, niin hänkin umpimähkään palasi takaisin saksalaistuttamisasiaan. Kaikki antoi hänelle aihetta nostamaan sen vireille: kiitos ja moite, yksityiset toimet sekä valtiolliset tapahtumat, joista aamuinen lehti oli kertonut, kirjeenkantajan tuoma käyntikortti, Hannoverista ja Dresdenistä tullut lankkutilaus ja Luciennen lausuma toivo ottaa vastaan kutsumus tanssijaisiin. Hän tunsi tarvetta ylistää omia tekojaan, samoinkuin voitetut kenraalit tarvetta selittää taistelua ja miksi välttämättä piti menetellä niin ja niin. Hän oli tyhjentymätön puhumaan tästä omantunnonasiasta, jonka hän jo aikoja sitten oli julistanut loppuun selvitetyksi, ja vaikka siitä eivät enää väitelleet, ei sairas iso-isä eikä masentunut puoliso, joka oli päättänyt vaieta.