Lucienne yksin hyväksyi isänsä ja kannatti häntä.
Tässä esiintyi hän päättäväisenä, kuten nuoret ylipäänsä, jotka säälimättä, ymmärtämättä arvostelevat entisajan ihmisten kärsimyksiä, menneisyyttä muistoineen ja koko sen viehätystä, ikäänkuin kaikki tuo olisi vain kuolleita asioita, joita voi järjellä mitata. Hän oli kaksikymmenvuotias ja hyvin ylpeä, mutta samalla vilpitön, täynnä lapsellista itseluottamusta, rajuluontoinen ja kuulu kauneudestaan, jota mainetta hän vain puoliksi vastasi. Vaikkapa hän oli solakka, pitkä ja kaunisrakenteinen, kuten äiti, oli hänellä isänsä karheammat, enemmän tavallista elsassilais-tyyppiä muistuttavat piirteet sekä taipumus lihoamaan. Koko hänen ruumiinmuotonsa oli jo täysin kehittynyt. Lucienne Oherlé teki ensi katsannolta pikemmin nuoren naisen kuin nuoren tytön vaikutuksen. Hänen kasvonsa olivat tavattoman elävät ja avonaiset. Kun hän kuunteli, niin silmät, jotka olivat pienemmät ja helakamman vihreät kuin veljen, hymyillessä vetäytyivät suun mukana, seurasivat keskustelua ja lausuivat ajatuksensa. Hän ei usein uneksimaan vaipunut. Paitsi vilkkautta oli hänessä toinenkin tenho, joka selitti hänen suuren menestyksensä ulkona maailmassa: hänen verraton värinsä, punaiset huulensa ja suuri, aivan vaalea tukkansa, niin uhkea ja raskas, että se särki kilpikonnanluiset kammat, ei välittänyt hiusneuloista, ja painollaan pakottaen otsan kohoamaan, jonka se ympäröi kuin valokehällä, ja aaltoillen niskan kohdalla, jolle se heitti kultahohdetta, sai Luciennen kantamaan päätään kuin nuori, ylpeä ruhtinatar. Ulrich eno hänelle tavallisesti sanoi nauraen: »Kun syleilen sinua, luulen syleileväni kypsää viinimarjaa.» Hän oli oiva kävelijä; hän pelasi hyvin lawntennistä; hän ui taitavasti, ja useasti olivat Baden-Badenin lehdet julkaisseet hänen nimikirjaimensa kirjotuksissa, joissa kehuttiin »meidän parhaita luistelijoitamme».
Jo tämä ruumiin kehittäminen oli tehnyt hänet henkisesti vieraaksi äidille, joka ei ollut koskaan ollut muuta kuin keskinkertainen, vaikka rohkea kävelijä. Mutta muut seikat olivat heidät paljoa syvemmin ja korjaamattomammin erottaneet toisistaan. Epäilemättä oli siihen syynä Mündnerin pensioonin kokonaan saksalainen opetus, joka oli tieteellisempää, perusteellisempaa, tarkempaa, laajempaa ja vähemmän uskonnollista laadultaan kuin se, minkä äiti oli saanut, kasvatettuna osaksi Obernaissa, osaksi Pyhän-Äidin nunnain luona Mineur-kadun varrella Strassburgissa. Mutta varsinkin tuttavat ja ympäristö. Lucienne, joka oli kunnianhimoinen, kuten isänsä, ja samoinkuin hän, menestykseen luotu, Lucienne, joka seitsemän vuotta oli ollut, saksalaisten opettajattarien hallussa, kokonaan riistettynä äidin vaikutukselta, seurustellen saksalaisissa perheissä ja eläen suurimmaksi osaksi saksalaisten toverien keskuudessa, Lucienne, jota koko maailma hiukan imarteli, milloin hänen suloutensa vuoksi, milloin valtiollisista syistä tai tunnottomasta puoluekiihkosta, niin, Lucienne oli muodostanut itselleen aivan toisenlaisen ajatuskannan, kuin mikä oli vanhain elsassilaisten. Palattuaan hän ei enää ymmärtänyt heimoaan eikä kotiaan. Hänestä olivat ne, jotka puolustivat asiain entistä tilaa tai sitä kaipasivat, äiti, iso-isä, Ulrich eno, loppuun eletyn aikakauden, järjettömän ja lapsimaisen mielipiteen edustajia. Heti oli hän asettunut isän puolelle noita muita vastaan. Ja hän kärsi siitä. Häntä suretti nähdä niin lähellä itseään ihmisiä, joita Mündnerin pensiooni ja kaikki hänen strassburgilaiset ja baden-badenilaiset tuttavansa olisivat pitäneet vanhoillisina. Jo kaksi vuotta oli hän elänyt kuin ristiriitojen ilmakehässä. Hänen tunteensa kotia kohtaan olivat riitaiset; äitiä kohtaan hän esimerkiksi tunsi sekä todellista hellyyttä että suurta sääliä, tämä kun kuului ikäänkuin tuomionsa saaneeseen maailmaan ja kuin toiseen aikakauteen. Luciennelta puuttui uskottu. Voisiko Jean, hänen veljensä, sen paikan täyttää? Hän tuota tapaamista sekä pelkäsi että halusi, malttamaton kuin hän oli veljeä näkemään, miltei vieras hänelle, rakkautta kaipaava, perhekiistoihin väsynyt sekä täynnä toivoa, että Jean asettuisi hänen valitsemalleen puolelle ja hän siten hänestä saisi tukea ja uutta vahviketta. Isä oli juuri kertonut hänelle keskustelustaan Jeanin kanssa. Lucienne oli sanonut tai pikemmin huutanut: »Kiitos, että annoitte minulle veljen!»
He olivat kaikki neljä pöydässä, kun nuorukainen astui huoneeseen.
Molemmat naiset, jotka istuivat vastatusten ikkunan valossa, käänsivät päätään; toinen hymyili lempeästi kuin sanoen: »Kuinka olen ylpeä sinusta, lapsi!» toinen nojausi tuolin selkämystään huulet avoimina, silmissään hellä ilme, aivan kuin sisään olisi astunut sulhanen, sekä miellyttämishaluisena, varmana onnistumisestaan ja lausuen ääneen: »Tule tänne viereeni istumaan, tänne pöydän päähän. Olen laittanut itseni kauniiksi sinua varten, katsohan!» ja hiljaa lisäten, veljeä syleillessään: »Hyvä Jumala, kuinka sentään on suloista, että on joku nuori, jolle sanoa hyvää päivää!» Hän tiesi olevansa kaunis katsella malvanvärisessä röijyssään, joka oli surah-kankaasta ja välipitseillä koristettu. Hän oli myös todella iloinen tavatessaan veljensä, jonka hän edellisenä iltana ennen Strassburgiin lähtöään vain vilaukselta oli nähnyt. Jean kiitti häntä ystävällisellä, onnea sädehtivällä katseella ja istuutui pöydän päähän Luciennen ja äidin välille. Hän aukaisi lautasliinansa, ja kamaripalvelija Victor, elsassilaisen arentimiehen poika pyöreine naamoineen ja tyttömäisine silmineen, hän, joka aina vapisi pelosta tehdä nurinpäin, lähestyi Jeania retiisimaljakkoa kantaen, kun Joseph Oberlé, jotain muistiinpanokirjaansa kirjoitettuaan, silitti partaansa ja lausui:
— Tässä näette nyt Jean Oberlén, te isä, sinä Monique ja sinä Lucienne! Minulla on teille kerrottavana häntä koskeva uutinen. Olen sallinut hänen lopullisesti asettua Alsheimiin, tulla tehtailijaksi ja puukauppiaaksi.
Kolmen kasvoille levisi yht'aikaa puna. Victorkin, vavisten kuin haavanlehti, veti pois maljakkonsa.
— Onko se mahdollista! sanoi Lucienne, joka ei tahtonut näyttää äidilleen jo tietävänsä asiasta. Eikö hän suoritakaan loppuun referendaarien oppimäärää?
— Ei.
— Vapaaehtoisena oltuaan hän siis tulee ainiaaksi tänne?