— Niin, ainiaaksi meidän luoksemme.
Liikutuksen toinen aste on joskus vielä kiihkeämpi kuin ensimmäinen. Luciennen silmät räpyttivät nopeammin ja kostuivat. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa; hänen punaisilla huulillaan väreili lukemattomia helliä sanoja.
— Voi, hän sanoi, kuinka hyvä! En tiedä, hyödytkö sinä tästä, Jean, mutta meille on parempi näin!
Hän oli tosiaankin soma tällä hetkellä, nojatessaan veljeensä vilpittömästä ilosta väristen.
— Kiitän sinua, sanoi rouva Oberlé katsellen vakavasti miestänsä ja koettaen arvata, mikä häneen oli vaikuttanut, kiitän sinua, Joseph. En olisi uskaltanut sitä sinulta pyytää.
— Mutta, kuten näet, rakkahani, vastasi tehtailija kumartaen, kun ehdotukset ovat järkevät, niin suostun niihin. Olen muutoin niin vähän tottunut kiitokseen, että näin kerrakseen se tuntuu hyvältä. No niin, meillä oli juuri äsken ratkaiseva keskustelu. Puunostajani tulee huomisesta aikain ottamaan Jeanin mukaansa muutamille metsänhakkuupaikoillemme. Kuten tiedät, en koskaan anna ajan hukkaan kulua.
Rouva Oberlé huomasi iso-isän ojentavan jäykkää kättään häntä kohden; hän otti taulun, jota se piteli ja luki seuraavat rivit:
— Se on elämäni viimeinen ilo.
Onnea ei kuitenkaan kuvastunut vanhuksen kasvoilla, jotka olivat käyneet ilmeettömiksi kuin naamari, joll'ei poikaan kiinnitetty terävä katse lie ollut sen ilmaisua: poikahan oli antanut Elsassille takaisin yhden sen lapsista ja perheen liikkeelle työn jatkajan. Hän oli hämmästynyt ja ihastuksissaan. Kaikki muut olivat samoin, ja syöminen unohtui. Palvelijakin unohti tarjoamisen ja ajatteli, miten tärkeänä hän esiintyisi, julistaessaan keittiössä ja kauppalassa: »Jean herra on päättänyt ottaa sahan johdon! Hän ei enää lähde maasta!» Hetkisen aikaa nuo neljä, jotka joka päivä kokoontuivat harmaasta vaahterasta tehtyyn ruokahuoneeseen, uneksivat siellä kukin omia unelmiaan, miettivät omia mietteitään. Toisille siitä kertomatta he näkivät hengessään, mitä seurauksia tämä tapahtuma oli mahdollisesti ja luultavasti tuova kullekin; jokaista kiusasi ajatus, että huominen tulisi olemaan aivan toista, kuin mitä he olivat otaksuneet. Oli kuin olisi jokin kukistunut: vanhat tottumukset, vanhat suunnitelmat, vuosia siedetty ylivalta, jolle oli alistuttu. Jotain sekasortoon ja hämminkiin joutunutta yhtyi iloon uutisesta.
Nuorin joukosta vapautui ensin. Lucienne virkkoi: