— Emmekö syö aamiaista siksi, että Jean on kanssamme? Rakkahin, tällä hetkellä näet meistä kuvan sellaisina, kuin olimme ennen tuloasi, emme tosin aina, mutta joskus: tuollaisia äänettömiä olentoja, jotka tuumailevat vain itsekseen. Tämähän on aivan jälleennäkemisen suloisuuden vastakohta. Emmehän huoli enää alottaa tuota vanhaa leikkiä, eikö totta?
Hän alkoi nauraa, ikäänkuin eivät vast'edes mitkään väärinkäsitykset voisikaan tulla kysymykseen. Hän laski sukkelaa pilaa heidän äänettömistä aterioistaan, Alsheimin iltakutsuista, jotka päättyivät yhdeksältä, sen harvoin nähdyistä vieraista ja Strassburgista tulleen kutsun suuresta merkityksestä. Ja kaikki muut salaisesti yllyttivät häntä moittimaan menneisyyttä; sen oli päätöksellään kuin poispyyhkäissyt tuo nuori mies, joka siinä nyt ylen onnellisena, omana herranaan istui ja hämmästyneellä ihailulla tutki ja tarkasti sisartaan.
— Ja nyt, päätti Lucienne puheensa, muuttuu kaikki. Tästä lokakuuhun on meitä täällä Alsheimin suojissa viisi neljän asemesta. Sitten menet tosin vapaaehtoiseksi, mutta sitähän ei kestä kuin vuoden ja sitä paitsi saat kai lomaa, eikö niin?
— Joka sunnuntaiksi.
— Tuletko kotiin yöksi, lapseni? kysyi rouva Oberlé.
— Luullakseni tulen lauvantai-iltaisin.
— Sinun sotilaspukusi on kaunis, sanoi Lucienne, sellainen ruiskukan-sininen Attila-nuttu keltaisine nyöreineen, mustat saappaat ja keihäs… mutta varsinkin pidän hylkeennahkaisesta husaarilakista mustankirjavine jouhitöyhtöineen ja valkoisesta päällysnutusta, jotka kuuluvat paraadipukuun… Se on armeijamme kauneimpia.
— Niin, Saksan armeijan kalleimpia, kiiruhti rouva Oberlé lisäämään, korjatakseen tyttären varomattomia sanoja, sillä iso-isä oli tehnyt kädellään liikkeen, ikäänkuin pyyhkien jotain pöytäliinalta.
Joseph Oberlé lisäsi nauraen:
— Niin, ja samoin sen kalleimpia. Olet saanut minulta suuren lahjan, Jean, kun annoin sinun valita yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin: siitä jutusta en pääse vähemmällä kuin kahdeksalla tuhannella markalla.