— Luuletteko todella, että se on niin kallista?
— Olen varma siitä. Eilen vielä salaneuvos von Boscherin luona mainitsin kahdelle upseerille summat, joita pidin oikeina, eikä kukaan vastustanut. Virallisesti tulisi jalkaväessä vapaaehtoisen menojen nousta kahteen tuhanteen kahteensataan markkaan, itse asiassa nousevat ne neljään tuhanteen; tykkiväessä kahteen tuhanteen seitsemäänsataan, itse asiassa viiteen tuhanteen, ja ratsuväessä on ero vielä suurempi, ja jos joku väittää koko jutusta pääsevän muka kolmella tuhannella kuudellasadalla, laskee hän pilaa; menot saa laskea seitsemäksi, kahdeksaksi tuhanneksi markaksi. Niin minä väitin ja siinä pysyn…
— Se tulee siitä, että rykmentissä on hienoa väkeä, isä, keskeytti
Lucienne.
— Niin, tosiaan — varakasta väkeä.
— Niin, ja myös ylhäistä, ja heidän joukossaan rikkaiden tehtailijain poikia Reinin varsilta.
Isä ja Lucienne hymyilivät toisilleen nopeaa ymmärtämisen hymyä. Jean yksin sen huomasi. Tytön terävät huulet olivatkin vain tuskin myhähtäneet. Hän jatkoi:
— Vapaaehtoiseksi pyrkijöitä on niin paljon, että tulee ajoissa pitää varansa.
— Jo kolme kuukautta sitten puhuin päällikkösi kanssa. Hän suosittaa sinua useammille muille.
Lucienne virkahti ajattelemattomasti:
— Sinäpä voisit juuri tuoda muutamia heistä tänne! Sepä olisi hauskaa!