Jean ei vastannut. Rouva Oberlé punastui, kuten usein muulloinkin, kun hänen läsnäollessaan tuli lausuttua sananen liikaa. Lucienne nauroi yhä vielä, kun iso-isä lakkasi syömästä ja vaivalloisesti käänsi tyttärentyttäreen päin valkohapsisen surullisen päänsä, joka tutisi niin, että se kelle tahansa olisi ollut tuskallista. Vanhan elsassilaisen silmät puhuivat varmaan selvää kieltä, sillä nuoren tytön hymy pakeni; hän liikahti hieman kärsimättömästi, ikäänkuin sanoen: »Oh, en huomannut teitä!» ja kumartui isänsä puoleen, tarjotakseen hänelle Wolxheimin viiniä, mutta itse asiassa päästäkseen nuhteista, joiden tunsi uhkaavan itseään. Juuri kuin yhteisestä sopimuksesta, olla pitkittämättä asiaa, alkoivat Joseph Oberlé, Jean ja äiti puhua vapaaehtoisesta sotapalveluksesta ja Pyhän Nikolain kasarmista Strassburgissa, mutta nopeasti, tuhlaten sanoja, innonosotuksia ja turhia liikkeitä. Ei kukaan uskaltanut kohottaa silmiään vanhukseen. Philippe Oberlén katse seurasi yhä, leppymättömänä kuin omantunnontuska, ajattelemattomaan, loukkaavaan puheeseen syypäätä Luciennea. Aamiainen loppui lyhyeen, sillä olo kävi aivan tukalaksi, kun iso-isä vastasi »ei» miniänsä pyyntöön unohtaa Luciennen sanat ja kieltäysi syömästä.
Hiukkasta myöhemmin otti Lucienne puutarhan käytävällä kiinni veljensä, joka oli lähtenyt edeltä ja poltteli sikaaria. Kuullessaan Luciennen tulevan takanaan, hän kääntyi. Tyttö ei enää nauranut. Hän ei ollut pannut hattua huolimatta tuulesta, joka pörrötti hänen tukkansa, vaan hän juoksi, valkea villahuivi hartioilla, enää ajattelematta miellyttää, ja häneen oli äkkiä tullut jotain intohimoista ja hallitsevaa.
— Näitkö? sanoi hän. Sehän on sietämätöntä!
Jean puhalsi muutaman kerran, kourillaan suojaten sytytettyä tulitikkua, ja virkahti sitten, heittäen pois hehkuvan tikunpään:
— Epäilemättä, pienokainen, mutta täytyy osata kärsiä…
— En ole mikään pienokainen, keskeytti Lucienne vilkkaasti, olen päinvastoin aika-ihminen, jonka täytyy päästä täysin selville kanssasi. Olemme olleet liian kauan erossa, rakkahin, meidän täytyy tuntea toisemme. Minähän tuskin tunnen sinua, sinä et lainkaan minua. Ole huoletta, minä autan sinua; sitä varten tulinkin.
Jean katsahti ihaillen tuohon kauniiseen, rajusti kiihtyneeseen olentoon, joka niin avonaisesti lähestyi häntä. Sitten, tyyneydestään luopumatta ja tuntien sekä oman osansa että miehenarvonsa vaativan pysymään arvokkaana, hän alkoi Luciennen rinnalla astua käytävää, jota toisella puolen reunusti pitkälti puutiheikkö, toisella nurmikenttä.
— Voit puhua, Lucienne, saat olla varma…
— Vaitiolostasiko? Kiitos, mutta tänään en sitä tarvitse. Haluan selittää sinulle suoraan, mitä ajattelen eräästä asiasta, enkä tee siitä mitään salaisuutta. Vieläkin kerran sanon, että se on sietämätöntä. Täällä ei voi mitään lausua Saksasta tai saksalaisista, ilman että sitä heti pidetään pahana. Sanoppa sanakaan kiitokseksi tai vaikka vain jotain oikeudenmukaista kotilaisten läsnäollessa, heti äiti puree huuliaan ja isoisä häpäisee minua julkisesti palvelijain kuullen, kuten äsken. Onko väärin sanoa vapaaehtoiselle: »Tuethan upseeritovereitasi kanssasi Alsheimiin?» Voimmeko estää sinua palvelemasta saksalaisessa rykmentissä saksalaisessa kaupungissa, missä päällikköinäsi on upseereja, jotka, jos kohta ovatkin saksalaisia, silti ovat täysin hienoja ihmisiä?
Hän käveli hermostuneesti ja kierteli oikealla kädellään kultaketjuja, jotka koristivat malvanväristä röijyä.