— Jospa tietäisit, Jean-rukka, miten olen kärsinyt vapaudenpuutteesta kodissamme ja vanhempain suuresta erimielisyydestä kasvatuksen suhteen, jonka ovat meille antaneet! Miksi he sitten ovat ollenkaan sitä minulle antaneet?
Nuori mies nosti huuliltaan sikaarin, jota hän poltteli.
— Isähän vain onkin tahtonut kasvatustamme tällaiseksi, Lucienne.
— Hän yksin käsittääkin asiat!
— Oh, kuinka voit noin puhua äidistäsi!
— Koeta ymmärtää minua, vastasi Lucienne hämilleen tulematta, en ole niitä, jotka lausuvat ilmi vain puolet ajatuksestaan ja toisen puolen niin kaunisteltuna, ett'ei sitä enää tunne. Rakastan äitiä paljon, enemmän kuin luuletkaan, mutta minä arvostelen häntä. Hän ymmärtää taloudenhoitoa, hän on hieno nainen, hän omaa hiukan kirjallista aistia, mutta yleisiä asioita hän ei käsitä. Hänen maailmansa ei ulotu Alsheimia kauemmaksi. Isä on paljoa paremmin ymmärtänyt asemamme Elsassissa; häntä ovat opastaneet kauppaetunsa ja kunnianhimoinen pyrkimyksensä…
Jean näytti ikäänkuin kysyvän:
— Mistä pyrkimyksestä puhut?
Lucienne jatkoi:
— Hämmästytän sinua; niin, pikku tytöksi, kuten minua nimitit, tunnunkin kai sinusta uskaliaalta, jopa röyhkeältä. Eikö totta?