— No, hiukan.
— Minä vain koetan ehtiä ennen omaa arvosteluasi, koetan estää sinua kuluttamasta hukkaan aikaa vertaileviin psykoloogisiin mietiskelyihin. Sinä olet juuri saapunut, minä olen tullut kasvatuslaitoksesta jo kaksi ja puoli vuotta sitten; saat siis käyttää hyödyksesi kokemustani. No niin, siitä ei ole epäilystäkään: isä on kunnianhimoinen. Hänellä on kaikki edellytykset menestykseen: rautainen tahto vallanalaisiaan vastassa ja paljon alistuvaisuutta muitten suhteen, varallisuutta ja terävä-älyisyyttä, joka tekee hänet etevämmäksi kaikkia täkäläisiä saksalaisia tehtailijoita ja virkamiehiä. Sanon sinulle edeltäpäin, että nyt kun hän on vallanpitäjäin suosiossa, sinä ennen pitkää saat nähdä hänet edustaja-ehdokkaana…
— Mahdotonta, Lucienne!
— Ehkä, mutta niin käy varmasti. En tahdo sanoa, että hän tulee edustamaan Obernaita, mutta jotain muuta Elsassin osaa; hänet nimitetään, koska hallitus häntä kannattaa, ja hän siihen kannatukseen panee arvoa. Sinä et ehkä ottanut tätä kohtaa mukaan laskuihisi, kun päätit palata Alsheimiin? Arvaan, että saatan sinut pahoillesi. Olet näkevä vielä paljon muuta. Sinun täytyy saada tietää, rakas Jean, — hän pani painoa sanalle »rakas», — että kodissamme ei ole leikin sijaa. Se on auttamattomasti särössä.
Jean ja Lucienne vaikenivat hetkeksi, sillä portinvartijan maja oli lähellä; sitten he kääntyivät ruohokentän päässä ja läksivät toista käytävää, joka johti talolle.
— Auttamattomastiko? Niinkö luulet?
— Lapsi vain voisi sitä epäillä. Ei isä muuta ajatustaan eikä rupea uudelleen ranskalaiseksi, koska se olisi samaa kuin luopua tulevaisuudentoivoista ja monista kauppaeduista; äiti ei liioin, koska hän on nainen ja hänelle saksalaistaminen merkitsisi samaa kuin kuolettaa tunne, jota hän pitää ylevänä; et suinkaan aikone käännyttää iso-isää? No niin?
Hän pysähtyi ja asettui Jeanin eteen.
— No niin, rakkahani, koska et voi palauttaa rauhaa lempeydellä, palauta se voiman avulla. Älä luule voivasi pysyä puolueettomana. Vaikkapa sitä haluaisitkin, eivät olosuhteet sitä salli, siitä olen varma. Yhdy minuun ja isään, jos kohta et kaikissa asioissa ajattelisikaan samoin kuin me. Olen koettanut tavata sinua, pyytääkseni sinua meidän puolellemme. Kun äiti huomaa, että hänen molemmat lapsensa arvelevat hänen olevan väärässä, ei hän enää pidä niin lujasti kiinni lapsuudenmuistoistaan; hän kehottaa isoisää välttämään moisia mielenosotuksia kuin tämänaamuinen, ja ateriamme muistuttavat silloin vähemmän turnajaistaisteluja. Me hallitsemme. Sehän on kaikki, mitä voimme toivoa. Suostuthan? Isä sanoi aamulla ohimennen, ettet juuri erittäin suosi saksalaisia. Mutta ethän heitä vihaakaan?
— En.