— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet veljeni, ajattele samoin kuin minä!
Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen loisteelta.
— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita, rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.
— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?
— Ei suinkaan.
— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?
— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.
— Olen siis tehnyt oikein?
— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu, ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden liikkeestäkin.
— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?