— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia. Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!
Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja sointua:
— Meilläpä oli hienoja vieraita… Oh, ne vieraat olivat aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies. Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti suutaan niin että… kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt paeta… Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat seurauksensa…
Lucienne naurahti hillitysti.
— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.
— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat…
— Olin.
— Kaikenko aikaa?
— Isä pidätti minua… Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä kylänvanhimman rouva sen näki… Viime sunnuntaina, ystäväni, sain häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!… Välitätkö sinä Bastianin tervehdyksestä, mitä?
— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.