»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»
Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin vuorensolan läpi Saksan alueelle.
Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla, vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.
— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?
— Sinä!
— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?
— Ranska.
— Millä paikoin?
— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys… Sinä et näy minua ymmärtävän?
Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä: