— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.
Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:
— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!
Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi vuorta.
Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne…», nuo sanat, jotka tuo tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!…»
Pimeys laskeutui.
Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä. »Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat, puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»
Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin yksinäinen ajatus.
Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen: