Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty ja elämä alkaa versoa.
Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin. Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret, lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa, ennenkuin vaipuivat.
* * * * *
Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:
— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina kuulemaan kellojen soittoa… En ole ennen ollut siellä tähän vuodenaikaan… Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi minua sellainen matka.
Ei ollut mitään esteitä.
Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille näki vain sadan metrin päähän talosta.
— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.
— Lähden kyllä.
— Et näe mitään.