— Kuulen sen sijaan.
— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?
— On.
— No, ota minut mukaasi!
Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja syleillä häntä.
— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?
— Niin, eräänlaisen…
Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:
— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua houkuttele… Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun tulee rukoilla… Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä pyhiinvaellusretkelle…
Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän jatkoi: