— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset voidaksesi elää täällä… Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä julmaksi kodissa… Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa huoliasi… Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus…
— Lämminsydämisen ystävän!
He syleilivät.
— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja tuli metsään.
Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää, ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta, Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista, joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen, oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä, samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat, koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli Vogeesien rinteiden levitetty verkko.
Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan, mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s. »pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi kukkulaa.
Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli, Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren, joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla; ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa, hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili, että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni. Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut tapana polvistua.
Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen, jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille. Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut. Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys tuntui lakkaamatta vaihtelevan.