Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne, joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää kaukana kukkulasta.
Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua, ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita. Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui luostariin päin.
Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista, yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.
— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.
Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja jota etupuolella koristi punainen rusetti.
Kului taas pari minuuttia.
Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa Elsassin murteella:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!
— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.
Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen, joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan: