— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt…
— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!
Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan, niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin kuin Jean.
Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset, syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.
— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani… Olkaa sitä ainaisesti…
Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:
— Oletteko ajatellut?…
— Kaikkea!
— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?
— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte epäsopuiseen kotiin?