— En sitä.
— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?
— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.
— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan…
Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.
— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen ennakkoluulonsa.
Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:
— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette, tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta, pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin vaikean aseman…
— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia pyyteitä…
— Ehkä!