— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän ainakin siirtämään niiden toimeenpanon… Älkää sitäkään siis pelätkö! Me voitamme!
— Me voitamme! toisti tyttö.
— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan… Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi, samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan teitä, Odile!
Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin, jota levisi metsän aukosta heidän edessään:
— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!
Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.
— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole muu erottamassa kuin se…
— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.
— Mutta se myrkyttääkin kaiken!
Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan, herättää!