— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!
— Niin, Odile, lemmittyni.
He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.
He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo alkaneesta vallotusretkestä.
— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.
— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä kohtaan… Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä… Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa hetkeä…
— Suloinen hetki, kun saan teidät!
Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.
— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte… Minulla ei ole siihen oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile… Ja sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle jotain pyhää… Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä kanssani?
Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä: