— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon ääni?
Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.
— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.
— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan… Ja, joll'ei minua näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha Rose, kertoisi siitä…
Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.
— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.
Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa uneksijan mielessä.
Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki, seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä. Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä: oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa. Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.
Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine, käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen, kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo vielä vahvisti.
— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.