Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin ja vastasi:
— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.
— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.
Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin murteella ja kysyi:
— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?
Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen. Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.
Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui, kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut. »Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja; kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.
— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.
— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.
Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät, miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen, avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät. Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja, viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät, vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja kultahohteisena.