Joku katselijoista huudahti:
— Kuinka kaunista!
Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa. Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät. Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja sanoi:
— Minä kuulen katedraalin kellot!
Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.
— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!
— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.
— Ja minä Heilingsteinin.
Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:
— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa… hiljaa… nyt!