Vanha elsassilainen toisti totisena:
— Minä kuulen katedraalin kellot.
Mutta hän lisäsi:
— Katsokaahan ylös vielä kerran!
Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle, aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät. Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja, joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa. Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.
— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha elsassilainen. Olin silloinkin täällä…
Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin, joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.
— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen, uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa. Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.
Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.
— Alas saksalaiset! murisi toinen.