Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.
Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.
Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin sammuvia valoja. Tuli yö.
Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja että kaikki olivat vaiti.
— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin kellot vielä soivat ylösnousemusta!
— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein, sinä olet tämän maan lapsia!
Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:
— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen; vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa, vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar, joka voi sekin vielä palata takaisin…
— Amen!
— … niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni. Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon helmaan.