165. Toivosta ja pelosta.
Toivo on siinä, että sielu olettaa saavuttavansa haluamansa esineen, ja sen aikaansaa erityinen elonhengekkeiden liike, nimittäin iloa ja halua synnyttävien liikkeiden tulos. Pelko taas on toisenlainen sieluntila, jonka alaisena ollessaan sielu olettaa, ett'ei halun esine ole saavutettavissa. Vaikka nämät kaksi mielenliikutusta ovat toisilleen päinvastaiset, saatamme kuitenkin tuntea niitä samalla kertaa, koska näet yhdenaikuisesti kuvittelemme eri perusteita, joista toiset saattavat arvelemaan toivotun esineen saavuttamista helpoksi, toiset vaikeaksi.
166. Levollisuudesta ja epätoivosta.
Ei kumpikaan edellisessä pykälässä mainituista mielenliikutuksista seuraa halua, jättämättä sijaa toiselle. Jos näet toivo on niin vahva, että se kokonaan karkottaa pelon, muuttuu se luonnoltaan, ja silloin sitä kutsutaan levollisuudeksi tai varmuudeksi. Ja vaikka olemme varmat siitä, että saavutamme halumme esineen, mutta kuitenkin jatkuvasti haluamme sen toteutumista, ei meitä enää kiihota halun mielenliikutus, joka saattoi sitä ennen levottomasti tavoittelemaan sen esinettä. Samoin pelko, ollessaan niin suuri, että se riistää kaiken toivon mahdollisuuden, muuttuu epätoivoksi. Ja tämä epätoivo, joka saattaa kuvittelemaan toivon esinettä mahdottomaksi, tukahuttaa kokonaan halun, joka tavoittelee yksinomaan sellaista joka on mahdollista.
167. Mustasukkaisuudesta.
Mustasukkaisuus on pelon laji, joka johtuu siitä, että halutaan jonkun hyvän seikan pysyvää omistamista. Se ei niin paljon perustu niiden näkökohtien voimaan, jotka panevat luulemaan, että tuon hyvän saattaa menettää, kuin tämän hyvän suureen arvossapitämiseen. Sentähden tutkitaan pienimmätkin epäilyksen aiheet, joita pidetään tärkeinä perusteina.
168. Missä suhteessa tämä mielenliikutus saattaa olla hyvä.
Koska meidän tulee huolellisemmin säilyttää arvokkaita kuin vähemmän arvoisia seikkoja, saattaa tämä mielenliikutus muutamissa tiloissa olla oikea ja hyvä. Siis esim. joku johtava henkilö, jolla on tärkeä asema, on oikeutettu olemaan mustasukkainen[1] sen suhteen, s. o. olemaan epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka saattaisi sitä uhata. Kunniallista naista ei liioin moitita siitä, että hän on mustasukkainen kunniansa suhteen; silloin hän näet ei yksistään itse karta väärin menettelemistä vaan välttää vähimmätkin syyt, jotka aiheuttavat panettelua.
[1] Tässä Descartes, poiketen tavallisesta kielenkäytännöstä, ulotuttaa käsitteen mustasukkainen moralin alalle oikeutetun omistusvallan puolustamisen muodossa. Suom. huom.
169. Missä suhteessa mustasukkaisuus on moitittava.