"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."
"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on joku uusi liikeyritys tekeillä."
"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"
"Vain eräs —" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä, Othello."
Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."
"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.
Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra, jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:
"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh. Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.
He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen. Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.
"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh tuntee maanne tarkoin, Boyd."