Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen, joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen, Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut mitään.
Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen, johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.
Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen, jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä yöksi.
"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä, nukkua ja vaikkapa — laulaakin."
Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley, joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti yökaukoputkensa — Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa astui kapteeni heidän luokseen.
"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä? No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"
"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.
"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."
Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. The Bedford Castle'n valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:
"Ohoi! Mikä laiva?."