Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.
Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa — säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta — kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.
Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.
Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.
"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.
Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.
"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."
"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."
"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",
"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.