"Nomesta?" huudahti Emerson.
"Niin."
"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten tavannut teitä siellä."
"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu, nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen? Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin? Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä synkäksi.
Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä, niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt kasvoilleen.
"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan. "Mistähän se mahtaa johtua?"
"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää kultaa näiltä seuduilta."
"Niinkö?"
"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää vieraita asettumasta tänne."
"En oikein käsitä —"