"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin kunnioitettava henkilö."
"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"
"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.
Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi, mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi valmistautumaan päivälliselle.
Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu, pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa, joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat hyvää makua.
Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat. Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja sanattomina.
"Tämähän on aivan — aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole esiintymiskunnossa."
"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."
"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki. "Mistä tämä kaikki on kotoisin?"
"Toin tavarat mukanani Nomesta."