"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta", huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.
"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo ennemmin sanoa."
"Ch—", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö kääntyi samassa häneen päin.
"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"
"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri, vaikka hän onkin auttamaton nahjus."
"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", — hän katsahti tyttöön — "mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."
"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.
Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa äänettömään vihellykseen huomauttaen:
"No, jopa jotakin!"
"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.