Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.
"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.
"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut oppia tuntemaan teitä."
Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.
Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin, hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan, että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit tyynnyttääkseen.
Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä, kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa, jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen, jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen. Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.
Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen. Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä — juuri sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton, sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä, vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää, joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen äänettömästi kuin varjo — hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin. Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille, mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin. Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät, ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari unenpöpperöistä miestä kintereillään.
Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta, joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen. Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs lähellä oleva ovi oli vielä auki.
Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:
"Hän — tuossa — aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen haavoittunut."