Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä. Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma. Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa menemään kuin alistui kuulusteluun.
Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa jotakin.
Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.
XXII.
HOPEAPARVI.
Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt, tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.
Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja kauneudestaan.
Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi, joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen. Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä. Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä, noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan yrittänytkään vastustaa.
Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä miehiä melkein lanteisiin saakka.
Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään; kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.