"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.
Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon ääreen.
"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta toinen ehätti vastaamaan:
"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.
"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa edelle:
"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."
Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin.
"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän, niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti: "Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."
Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat, vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan, ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen esityksiään.
Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.