"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.
Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään. "Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin 'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"
Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa voitte tupakoida, jos haluatte."
Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.
III.
ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.
Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään mitään loppua — ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli — piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit, kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä — kaiken tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano — Kalvikissa!
"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja ajelen valjakkoani."
"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein, miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.
Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi: