"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.
"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."
"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."
"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."
"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.
"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."
"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.
"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."
"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain — vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta —"
"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"